Irja, 83, jäi lumen ja koronan vangiksi – vapaaehtoinen auttaa arjessa

– Kun Jali Jumisko tuli, hyvyyden aalto pyyhkäisi kotiini, Irja Niemelä kuvailee. Jumisko on HelsinkiMission vapaaehtoinen, joka hoitaa Niemelän kauppa-asioita.

Kehä ykkösen liikenne humisee kivenheiton päässä. Itähelsinkiläisen kerrostaloasunnon ikkunasta näkyy luminen metsä.

– Jos ihminen jää yksin, hän muuttuu näkymättömäksi, Irja Niemelä miettii toisen koronavuoden alkuviikkoina.

– On kuin asuisi sellissä. Sellissä on hiljaista. Yksinäisyyteen kuitenkin tottuu, sen oppii hyväksymään. Välillä kuitenkin tuntuu, ettei kukaan välitä.

Niemelä ei tarkkaan muista, milloin kävi omin neuvoin ihmisten ilmoilla. Selän skolioosin vuoksi liikkuminen tekee kipeää, seisominen on myrkkyä, tavaroiden kantaminen lähes mahdotonta. Aina on myös vaara kaatua esimerkiksi metrovaunussa. Korona-aika ja talvi ovat lisänneet yksinäisyyttä entisestään.

– Rollaattorilla ei lumien aikaan pääse etenemään, kun auraavat vain lapion leveydeltä ja rollaattori on leveämpi, hän pahoittelee.

YKSINÄISYYS LIEVITTYY JUTTELEMALLA

HelsinkiMissiosta on löytynyt kauppa-apua, jota tarjoaa usein vapaaehtoinen Jali Jumisko. Kun hän ei jouda, joku muu vapaaehtoisista käy kaupassa.

– Jalin ja muiden vapaaehtoisten auttajien apu on ollut korvaamatonta. Ilman heitä en selviäisi.

Uusi tutkimus kertoo, että jopa joka kolmas suomalainen on kokenut yksinäisyyttä koronan aikana. Niemelä huokaa kaipaavansa jopa kauppareissuja.

– Voisi katsella tarjouksia.

Ostosreissuja hoitava Jali Jumisko jää käydessään juttelemaan. Se ilahduttaa ja merkitsee Irjalle paljon.

–  Hän on hyvä kuuntelija. Ja minulla on paljon puhuttavaa elämäni iloista ja suruista, kuluneista viikoista, huolistakin. Kun toinen kuuntelee, hän elää samalla minun elämääni.

TAVOITTEENA TUHAT PARIA SUKKIA

Niemelän yhteys HelsinkiMissioon syntyi villasukkien myötä, joita hän on kutonut järjestölle yli 900 paria. Jumiskon hän tapasi ensi kertaa jo neljä vuotta sitten, kun tämä alkoi tuoda hänelle sukkalankoja.

Sukkien kutomisessa vierähtää päivittäin monta tuntia, ajan saa kulumaan myös televisiota katsomalla. Mieliohjelmia ovat dokumentit ja hyvä viihde, esimerkiksi Laulu rakkaudelle. – Siinä ei väännellä naamaa vaan lauletaan kauniisti.

Ahkera kutoja on sitä mieltä, että sukat ovat korvaus kaikesta hyvästä, jota HelsinkiMissiosta saa.

– Rakastan HelsinkiMissiota ja minulla on tapana toivottaa työntekijöille terveyttä ja pitämään lipun korkealla.

– Kuultuani ettei omaa lippua ole kehotin laittamaan asian työn alle. Olisi hienoa, kun lippu liehuisi talon seinällä niin että kaikki näkisivät. Korkean palvelutason merkkinä, hän tarkentaa.

TIETOTURVATYÖLÄINEN TARTTUI KAUPPAKASSIIN

Jali Jumisko, yksi HelsinkiMission vapaaehtoisista, uurastaa päivät tietoturvayhtiön sisällöntuottajana.

Koronapandemian myötä hänkin siirtyi etätöihin. Työpaikalla käydessään hän hurauttaa samalla Niemelän kauppa-asioille.

– On tultu vuosien varrella ystäviksi, mikä helpottaa juttelemista, Jumisko kertoo.

Teepöydässä vapaaehtoisen silmiin on joskus noussut kyyneleitä. Niemelän tarinassa on monta synkkää sivua, nälkää, sairautta, isän kuolema joukkomurhassa Stalinin hirmuhallinnon aikaan.

– Kyyneleet nousevat kuuntelijan hyvästä sydämestä, Niemelä kiittää Jumiskoa.

LUMISET TALVET OTTAVAT LUULOT POIS

– Yllättävää on ollut huomata, miten vaikeaa ikääntyvän, yksin asuvan liikuntavammaisen on päästä asioilleen. Korona on tietenkin vielä pahentanut tilannetta, Jali Jumisko kertoo havainnoistaan.

Niemelä havainnollistaa liikkumisen hankaluutta tarinalla lääkärillä käynnistä.

– Jäin bussista, huomasin seisovani lumipenkassa. Miten jaksaisin nostaa rollaattoria, sitten jalkoja? Ehdinkö omin voimin yöksi kotiin? Mitä jos kuolla kupsahdan hankeen?

Tällä kertaa oli onni matkassa. Palveluyhtiö Palmian auto pysähtyi kohdalle, roteva mies nousi autosta ja tarjosi Niemelälle kyydin kotiin.

– Enkeli taisi olla, Timo nimeltään. Muistan hänet lopunelämäni.

HIENOA KOKEA ITSENSÄ TARPEELLISEKSI

Jali Jumisko ryhtyi vapaaehtoiseksi vuorotteluvapaansa aikana. Hän toimi aluksi parisen vuotta Aamukorvan puhelinpäivystyksessä. Sen jälkeen hän teki vaihtelevia keikkoja, kunnes päätyi nelisen vuotta sitten Niemelän sukkalankojen toimittajaksi ja sitten kauppa-avuksi.

Mikä veti vapaaehtoiseksi?

– Auttamisen halu. On hienoa kokea itsensä tarpeelliseksi.

Keikkoja harkitsevalle hän tähdentää, että tehtävät hoituvat säällisessä ajassa. Mitä lähemmäs kotia keikka osuu, sen ripeämmin siitä selviää. Keikan ja sen ajankohdan vapaaehtoinen voi käydä valitsemassa Clarasta, vapaaehtoisten omasta keikkavarausjärjestelmästä.

Avoin mieli, avoin asenne ja sitoutuminen riittävät, Jumisko lupaa.

– Saa tehdä omilla resursseillaan. Kylmiltään ei heitetä keikoille vaan koulutus kuuluu asiaan. Työnohjausta ja vertaistukea on ollut korona-aikanakin verkon välityksellä. Näin asiat eivät jää turhaan kaivelemaan.

Jumisko arvelee jatkavansa vapaaehtoisena vielä vuosia. Vapaaehtoistyö sopii hyvin myös lähiaikoina työelämästä eläkepäiville siirtyville.

– Se voisi olla sopivan pehmeä lasku työelämästä vapaalle.