Vapaaehtoistoimintaa perheiden tueksi

– Eivät kaikki saa tehdä merkityksellistä työtä, josta voi olla ylpeä: luoda keinoja yksinäisyyden vähentämiseen ja saada upeita vapaaehtoisia hakemaan, haastateltavaksi ja antamaan aikaansa. 

Kun kuuntelee HelsinkiMission perhepalvelujen päällikkö Kari Koposta ei todellakaan jää epäselväksi, että mies on innostunut työstään. Koponen vastaa järjestön vapaaehtoistoiminnasta, joka lisää sekä perheiden että vapaaehtoisten hyvinvointia.

Perheitä lähestytään kolmenlaisella toiminnalla, joissa kaikissa vapaaehtoiset ovat keskeisessä asemassa.

Perhementoritoiminta täyttää syksyllä 10 vuotta. Siinä koulutettu vapaaehtoinen sitoutuu vuodeksi kulkemaan perheen rinnalla, usein jossain elämän taitekohdassa. Kysyttyä toimintaa on tarjolla Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla.

Yhteisöllinen Albertin olohuone mahdollistaa sukupolvien kohtaamisen, jossa seniori-ikäiset vapaaehtoiset voivat toimia lapsiperheille varamummoina ja -ukkeina.

– Se on win–win-tilanne. Joku vapaaehtoinen heittikin tulleensa mukaan ”kostoksi”, koska omat lapset eivät ole älynneet vielä suoda heille isovanhemmuutta, Koponen nauraa.

Toiminta laajeni Lastensairaalaan

Koponen itse tuli HelsinkiMissioon vuonna 2019 käynnistämään Uuden lastensairaalan perhekaveritoimintaa. Käytännön tukea ja hengähdyshetkiä perheille tarjoava hanke vakinaistettiin tämän vuoden alussa.

Korona aiheutti toimintaan muutaman kuukauden tauon, mutta nyt se pyörii taas.

– Sairaalan ylin johtokin on myöntänyt, kuinka tärkeää on, että sairaalassa on muitakin kuin terveydenhuollon ammattilaisia. Tarvitaan pehmeitä arvoja ja pinkkipaitaisia, elämänuskoa luovia vapaaehtoisia, jotta sekä vanhempien että lasten ajatukset saadaan jännittyneessä tilanteessa edes hetkeksi muualle.

Hoidollisiin tehtäviin ei puututa, mutta vapaaehtoinen on tärkeä linkki ja tuki myös sairaalan sosiaalityöntekijän työhön: perheitä on autettu sairaalan ulkopuolella vaikkapa virastokäynneillä, on opeteltu yhdessä metromatkan tekoa sairaalan ja uuden kodin välillä tai varmistettu oikean junan löytyminen rautatieasemalla. 

Mitä nuorempi potilas on kyseessä, sitä varmemmin joku läheinen on paikalla lähes jatkuvasti.  

– Osastoilla yksinäisyyden vähentämisen missio tulee vahvasti iholle. Monet vanhemmat tulevat kaukaa, eikä tukiverkostoja ole. Toinen vanhempikin on saattanut jäädä kotiin muiden lasten kanssa. Perheet ovat myös kertoneet, miten oma huone nykyaikaisella äänieristyksellä saa välillä miettimään, onko missään ketään muuta. Siinä vapaaehtoisten tarjoama vaihtelu on todella tervetullutta. 

Perhekaveritoimintaa on saatu myös uusi palvelu: järjestön kriisityöntekijä on tarvittaessa perheiden käytettävissä myös kotiin lähdön jälkeen.

– Sairaalassa saa psykososiaalista tukea, mutta kotona uuteen arkeen sopeutumisessa perhe jää usein yksin. Nyt heille voidaan tarjota 1–5 kertaa matalan kynnyksen keskusteluapua.

Ei vain pikkulapsiperheille

Toimintaa kehitetään jatkuvasti. Kautta linjan on entistä vahvempana pyrkimyksenä mennä sinne, missä perheet ovat – joko fyysisesti tai sosiaalisessa mediassa. Uusinta uutta on Kampin perhekeskuksessa avautuva neuvolaparkki.

Samalla pyritään pois keskustakeskeisyydestä.

– Kun koronan aikana useat kaupungin leikkipuistot olivat suljettuina, perhepalvelut jalkautuivat Laajasaloon ja Pukinmäkeen. Nyt etsimme yhteistyön kautta paikkoja, joissa läsnäolomme koetaan tärkeäksi.

Tärkeää on myös profiloitua kaikkien lapsiperheiden palveluksi: teinienkin vanhemmat kaipaavat tukea.

Toki esimerkiksi Albertin olohuoneen aukiolo arkipäivisin vaikuttaa kävijäkuntaan. Tarvetta olisi iltatoiminnallekin, mikä mahdollistaisi myös kouluikäisten lasten perheiden mukaantulon.

Etätoiminta on edelleen tarpeen

Kun korona teki hallaa kokoontuvalle ryhmätoiminnalle, sitä muokattiin aikaan sopivaksi. Muun muassa olohuoneen muskaritoiminta siirtyi verkkoon.

Ehkä eniten koronasulusta kärsinyt lasten ja nuorten ryhmätoimintaa on taas avautumassa. Koponen kuitenkin uskoo, että lastensairaalassa koronan myötä lanseerattu, netin kautta toteutettu etänuorteniltakonsepti jää kuvioihin: ilman koronaakin monien on mahdotonta lähteä fyysisesti liikkeelle.

Erityisen pidettyjä ovat olleet livelähetykset, joissa vapaaehtoiset ovat vieneet nuoria kiinnostaviin paikkoihin.

– Syksyllä eräs vapaaehtoinen jalkautui Linnanmäen valokarnevaaliin, jossa nuoret opastivat häntä liikkumaan sairaalasta käsin. Lopuksi osallistujat saivat päättää laitteen, johon matka päättyisi. Hurjimman laitteen ollessa huoltokatkolla valinta osui viereiseen perinteiseen karuselliin – onneksi, sillä vapaaehtoinen kertoi myöhemmin pelkäävänsä huvipuiston laitteita, Koponen naurahtaa.

Tavallisten ihmisten taidoilla

Uusia vapaaehtoisia kaivataan koko ajan. Parhaillaan heitä haetaan 21. toukokuuta käynnistyvään Albertin olohuoneen sekä mentoroinnin yhteiseen koulutukseen. Perhekaverikoulutusta järjestetään viimeistään syksyllä. Ja ryhmätoiminnan taas käynnistyessä tarvitaan kunnon rekrytointia.

– Haussa on ihan tavallisia ihmisiä, tavallisten ihmisten taidoilla, Koponen korostaa.

Tehtävissä on valinnanvaraa. Vapaaehtoinen itse päättää, haluaako toimia isossa porukassa  vai keskittyä yhden perheen elämään. Myös vuorojen määrän ja pituuden voi valita oman elämäntilanteensa ja jaksamisensa mukaan. Joustavaa on lisäksi tehtävän vaihtaminen toiseen.

– Vaihtuvuus on melko pientä, eli olemme tehneet kai jotain oikein. Vastaan on tullut jopa positiivinen ongelma: joku on valitellut sitä, ettei lastensairaalassa ole ollut tarjolla yhtään vapaata vuoroa.

Yhtenä pyrkimyksenä on kehittää vapaaehtoistoimintaa niin, että se sopisi sekä eläkeläisille että työelämässä mukana oleville. Niin vastattaisiin myös avun kohteiden tarpeisiin.

– Esimerkiksi lastensairaalassa illat ja viikonloput ovat ”tappavan tylsiä”. Siihen voisivat vastata työssä käyvät.   

Entistä vahvemmin keskiössä on maahanmuuttajataustaisten perheiden kohtaaminen. Toisaalta on iso tarve maahanmuuttajataustaisista vapaaehtoisista. Se voisi mahdollistaa kohtaamisia, joihin ei  ehkä muuten päästä – mutta ei eri kulttuureista tulevia lokeroiden vaan ennemminkin yhteen tuoden.

– Esimerkiksi Albertin olohuone on hyvä paikka jakaa elämänkokemuksia ja vaikkapa nähdä, miten toiset vanhemmat toimivat lastensa kanssa. Eräskin maahanmuuttaja äiti kertoi ryhmään tultuaan oivaltaneensa, että oman lapsen kanssa voi touhuta ja leikkiä. Hänen kulttuurissaan se ei ole tapana.

Anna itsestäsi, saa itsellesi

Koposen mukaan tärkeä on se, että vapaaehtoisen antaessa aikaansa ja osaamistaan muiden hyväksi, mutta myös se, mitä hän saa itselleen.

– Eräs herra kyseli, saako mukaan lähdön motiivina olla oma yksinäisyys ja halua saada itselle kontakteja. Hän oli asian ytimessä. Tässä ei vain anneta itsestä, vaan myös saadaan itselle. Omasta voimaantumisesta saa nauttia.

Monet ovatkin kiitelleet vapaaehtoisille järjestettyä toimintaa, yhteen tulemista ja kokemusten jakamista.

– Ronald McDonald Talolla on oltu usein talkoissa haravoimassa tai poimimassa marjoja, jotta lastensairaalan perheillä olisi sinne mukavampi tulla. Mutta tilanteet ovat olleet kivoja myös vapaaehtoisille. Joku totesikin tyytyväisenä, ettei kerrostaloasujana edes muista, milloin olisi edellisen kerran päässyt pihatalkoisiin.

Vaihtoehdottomuus luo uudenlaista yksinäisyyttä

Yksinäisyyttä on edelleen paljon ja monenlaista. Koponen arvelee sen olevan osin suomalaista perimää, mutta merkittävä yhteinen nimittäjä on myös kaupunkikulttuuri: eletään yhteisellä käytävällä, mutta oman oven takana ollaan aika omillaan.

Korona-ajan vaihtoehtojen puute on luonut vielä uudenlaista yksinäisyyttä: osa nuorista perheistä on jo tottunut yhteisöllisyyden ulkopuolelle jäämiseen.  

– Ketään ei tietenkään voi hakea minnekään väkisin, mutta meillä on edessä uusi haaste: miten osoitetaan perheille, miksi yhteiseen tilaan ja yhteisen asian äärelle kannattaa tulla, Koponen painottaa.

Vaihtoehtoja alkaa taas olla.