Kuka tulisi rinnalle ruuhkavuosina?

Äitimentoriksi ryhtyminen antoi mielekkään vapaaehtoistyön. Uusia ystäviä ja koulutusta, maailma avartui. ”Koen voivani tehdä jotain toisen ihmisen arjen helpottamiseksi”, sanoo Pirjo Laakso-Dickman.

– Kuka tuolta tulee? Marjo kysyy.

– Pirjo tulee, lapset hihkaisevat.

Näin alkoivat Pirjo Laakso-Dickmanin ja Marjon sekä hänen lastensa säännölliset tapaamiset viime kesänä espoolaisessa puistossa.

Pirjo oli lupautunut kolmekymppisen Marjon äitimentoriksi. Marjo on kahden pojan ja yhden tytön yksinhuoltajaäiti, nuorin lapsista on reilun vuoden vanha. Pikkuisten äiti kuuli äitimentoreista neuvolassa ja kaupungin perhetyöntekijältä.

Äitimentori kuvaa Marjoa topakaksi.

– Arvostan häntä. Hän on hyvä ja rakastava äiti, antaa aikaa ja huolehtii parhaansa mukaan pesueen hyvinvoinnista erittäin haasteellisessa elämäntilanteessa.

Sujahtaminen vieraan perheen pikkulapsiarkeen sujui luontevasti. Jo ensimmäisellä kerralla hän nappasi vierastamisesta tietämättömän kuopuksen syliinsä ja syötti pojan. Lapsista keskimmäinen hakee eniten yhteyttä, vanhin on pidättyväisempi.

– Minua odotetaan käymään. Mikä voisi olla ihanampaa kuin saada kiintymyksenosoituksia lapsilta! He istuvat aina sylissäni, kun luetaan. He halaavat ja vilkuttavat, kun lähden kotiin, Laakso-Dickman kiittää.

VOIMME PUHUA SUORAAN

Ihan alkuun käytiin puistossa, keinuttiin, syötiin äitimentorin tuomia pikku eväitä.

Sitten tuli syksy. Tapaamiset sovittiin perheen kotiin, josta lähdettiin yhdessä hakemaan lapsia päiväkodista. Illansuussa syötiin välipalaa, pelattiin Afrikan tähteä ja Kimbleä, luettiin kirjoja, opiskeltiin niistä kotieläimiä. Kerran tehtiin lihapullia, pipareita on leivottu useamman kerran.

– Meillä on Marjon kanssa luottamuksellinen suhde, joka on syventynyt mentorisuhteen aikana. Kunnioitamme toisiamme ja kumpikin saa olla oma itsensä.

– Olemme puhuneet suoraan, kipeistäkin asioista. Meillä on erilaisia näkemyksiä kasvatuksen rajoista. Ne on hyvä tiedostaa puolin ja toisin.

Pirjo kertoo arvostavansa sitä, että Marjo on huolellinen ja pitää aikatauluista kiinni, oli kyse neuvolasta tai muista menoista.

– Voin kuvitella, ettei se ole helppoa. Jokainen lapsista on erikseen puettava ja sisään tullessa riisuttava. Äidillä ei ole yhtään omaa aikaa. Ei ole ihme, jos uupuu.

Omaa myötäeläjän rooliaan äitimentori kuvaa näin:

– Tehtäväni on kuunnella, pohtia rinnalla, asioita pallotellen. Voin kysyä hienotunteisesti vaikeistakin asioista.

Alkumetreillä hän mietti, olenko hän riittävän hyvä. Vastaus tuli koulutuksessa.

– Meille sanottiin, että aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen riittävät.

Yksinhuoltajia on kuvattu arjen akrobaateiksi. Monet heistä ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle muualta, arki on kovaa, turvaverkot puutteelliset. Vanhemmat haluavat kuitenkin olla reippaita, vaikka väsyvät ja ovat joskus yksinäisiä ja neuvottomia.

Pirjo Laakso-Dickman lohduttautuu sillä, että apuna on kaupungin perhetyö ja ammattilaisten apua.

– Mutta joskus se tuki on kuluttavaa, aikaa vievää ja hidasta. Vanhemmat kertovat, että heitä pompotellaan eikä oikeasti kuulla.

APUA ARJEN HELPOTTAMISEKSI

Pirjo Laakso-Dickman päätyi HelsinkiMission vapaaehtoiseksi pysähdyttyään kadulla kuuntelemaan, mitä feissarilla oli kerrottavanaan. Pian hän ryhtyi kuukausilahjoittajaksi. Perehdyttyään järjestön työhön hän hakeutui äitimentorikoulutukseen.

– Halusin eläkkeellä tehdä ihan muuta kuin työssäni liike-elämässä. Ja tahdoin auttaa kotimaassa.

Äitimentorius on antanut paljon iloa.

– Saa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Kokee voivansa tehdä edes jotain toisen ihmisen hyväksi.

Lisäbonusta ovat tietysti äiti-ystävä Marjo, muut mentorit, koulutus, HelsinkiMission henkilökunnan tuki, uuden oppiminen.

– En tiennyt, miten valtavasti on vapaaehtoistyötä ja halua auttaa toisia. Ja että avulle on selkeä tarve.
 

Marjon nimi on jutussa muutettu.

 
Haluaisitko vapaaehtoiseksi äiti- tai isämentoriksi? Lue lisää verkkosivuiltamme.