Olemme toistemme puolella

Moni kokee, että nuorena ystävyyssuhteiden solmiminen oli helppoa, mutta mistä löytää ystäviä ja kavereita aikuisena? Maija Lysmän ja Annukka Lehtosen ystävyys sai alkunsa HelsinkiMission vapaaehtoistoiminnan kautta.

Ulkopuolinenkin aistii sielujen sympatiat, kun kuuntelee Maija Lysmän, 86, ja Annukka Lehtosen, 62, hyväntuulista juttelua. Vaikuttaa siltä, että he ovat tunteneet toisensa vuosikausia, mutta ensimmäisestä kohtaamisesta on vain muutama kuukausi.

– Olen löytänyt Annukasta hyvän ystävän. Meitä yhdistävät monet asiat, Lysmä kuvailee.

– Kohtaamisen aitous liikutti minua ensi hetkestä, kun tulin auttamiskeikalle Maijan luo. Haluamme kantaa toisiamme kaikenlaisissa tilanteissa, Lehtonen täydentää.

Vaikka naisilla on ikäeroa reilut parikymmentä vuotta, yhteisiä puheenaiheita riittää. Tavatessa keskustellaan niin nykyajan kuin entisaikojen asioista, jaetaan elämän iloja ja suruja, tuetaan toista ja saadaan toiselta tukea.

Tyttölyseoista isoihin ympyröihin

Loputtomat pommit. Ne Maija Lysmä muistaa lapsuutensa Sortavalasta. Sodan jaloista perhe siirtyi ensin Vähäkyröön, sitten Kuopioon, jossa hän kävi tyttölyseon.

Hän kouluttautui kosmetologiksi ja jalkahoitajaksi ja teki töitä isossa kansainvälisessä, kosmetiikka-alan yrityksessä sekä alan tuontiyrityksissä.

– Sinä olet ollut alasi uranuurtaja, Annukka Lehtonen kehuu.

Säämingissä syntynyt Lehtonen painoi valkolakin päähänsä niin ikään Savossa, Savonlinnan tyttölyseossa.

Ovet jatko-opintoihin avautuivat kolmeen korkeakouluun, joista Lehtonen valitsi diplomi-insinöörin opinnot. Tie johti tutkijaksi ja neuvottelevaksi virkamieheksi kauppa- ja teollisuusministeriöön.

Ministeriön matkalaukkuelämän jälkeen hän toimi Hyvinkään kaupungin liiketoimintajohtajana.

Ollaan kuin siskoksia

Mitä nyt eläkeläisenä mökkielämän rinnalle?

Pitkään ei Annukka Lehtonen kysymyksen äärellä aikaillut, kun jo suunnisti vapaaehtoistehtäviin – HelsinkiMissioon. Aluksi keikkatoiminta tuntui hänelle sopivalta auttamismuodolta, sittemmin hän on kouluttautunut myös seniori- ja kulttuurikaveriksi sekä perhekaveriksi Uuteen lastensairaalaan.

Eräänä päivänä keikkatoiminnasta tuli pyyntö lähteä laboratoriokäynnille meilahtelaisrouvan kanssa.

– Tykästyin heti Maijaan, hän oli valoisa ja positiivinen. Kun lähdin ensikäynniltä kotiin, hän halasi minua.

Maija Lysmä ehdotti saman tien, että olisipa kiva, jos tulisit toistekin.

Hän oli jo tovin kaivannut ulkoilu- ja juttukaveria. Nyt tuntui, että tässä se on.

Naiset tapaavat pari kertaa kuukaudessa. On menty merenrantaan, kaupoille ja kahville sekä hankittu passi. Ja tietenkin juteltu juurta jaksain.

Teatteriin lähdettiin testaamaan HelsinkiMission, Helsingin kaupungin ja kaupungin kulttuuritoimijoiden toteuttamaa kulttuurikaveruutta. Se tarkoittaa, että teatteriin menijä ja kaveriksi lähtevä saavat huomattavan edulliset liput – ja mikä tärkeintä, myös seuraa toinen toisestaan.

– Tykättiin kovasti, Lehtonen kiittelee.

Lysmä muistuttaa, että kaverit käyvät vähiin myöhäisillä vuosilla. Ja huolet näyttävät kasvavan kuin lumipallo. Tähän todellisuuteen uuden ihmisen näkeminen tuo iloa.

Lehtonen sanoo, että myötätuntoisuus liimaa heitä yhteen.

– Maijan luona käynti on kiva päivän piristys. Se on vuorovaikutusta sanan syvimmässä mielessä.

– Ihan kuin oltaisiin siskoksia tai muuten tunnettu jo pitkään. Maija on yhtä hömppä kuin minä, Lehtonen kiusoittelee.

Pelkojen tunnistaminen helpottaa

Maija Lysmä sanoo, että ilman ystäviä puhetaitokin alkaa rapistua.

– Kaveruus panee pyörät pyörimään päässä. Siitä saa voimaa, selviämisen palikoita.

Hän kiittää HelsinkiMissiota yhteyksien solmijan ammattitaidosta.

– Ei aina vaadita lääkäriä tai terapeuttia. Toinen ihminen juttukaveriksi on parasta henkistä tukea, mistä olen nyt Annukalle kiitollinen.

Kun on luottamusta, voi puhua kaikesta, arkitoimien hidastumisesta, muistin heikkenemisestä, menetyksistä ja työvuosien muistoista.

– Monia juttusarkoja on meillä kyntämättä, Lysmä hymyilee.  

– Esimerkiksi sukupolveni perinteiset roolit. Eivät ne miehet mitään silloin kotona tehneet, hän räväyttää.

He tietävät, että ruuhkavuosiaan, uraansa ja someaikaa elävien lasten niskaan on turha kaataa kuormiaan. Kiinnostaisiko heitä edes? 

– Annukalle uskallan kertoa, kuinka pelottaa, miten tulevaisuudessa pärjään.

– Ja minä kehotan, ettei vielä kannata jäädä neljän seinän sisään, Lehtonen sanoo.

Voitin inhoni rollaattoria kohtaan

Ystävykset sanovat lionneensa monissa liemissä.

Maija Lysmä sairastaa Parkinsonin tautia ja kroonista selkäsairautta, minkä vuoksi on mentävä pitkälleen myös päiväsaikaan. Taannoinen aivoinfarkti säikäytti lisää. Motoriikan heikentyminen on pakottanut ottamaan tueksi rollaattorin ja kepin.

– Se oli vaikea askel. Olen voittanut inhoni rollaattoria kohtaan, sillä ilman sitä menisin kumoon.

Lehtonen sairastui vakavasti työuran loppumetreillä.

– Pelkäsin, että kuolen. Ajattelin, että onneksi minä sairastuin, eivätkä lapseni.

Toinen huoli liittyi äidin muistisairauteen. Helpotus oli suuri, kun äiti pääsi hoivakotiin.

– Puhuminen auttaa aina. Voivottelun sijasta olemme löytäneet hyvän mielen aiheita, Lysmä kiteyttää.

– Annukasta olen saanut elämääni ihmisen, joka on oikeasti läsnä. Siitä haluan nauttia täysillä.