Uusia alkuja

Toissa keväänä kerroin kotona suuren uutisen – hiirenkorvat olivat puhjenneet! Perheeni katsoi minua ymmällään ja tyttäreni puhkesi nauruun. ”Äiti, tuo on vanhoja uutisia, kevät on jo pitkällä, etkö ole sitä aiemmin huomannut?” hän sanoi minulle ystävällisen ilkikurisesti.

Niin, en ollut pysähtynyt huomaamaan, vaan kiirehtinyt arjessa kevään ihmeen ja luonnon heräämisen ohitse. Päätin, jopa hiukan loukkaantuneena, että vastedes muistutan itseäni pysähtymään kevään ääreen.

Onko tosiaan niin, että aika kiiruhtaa kiihtyvällä vauhdilla kohti tulevaa? Onko meillä monella oikeasti kiire kohtaamisten ja pysähtymisen ohitse? Tulevaisuuden skenaariot, uhat ja haasteet sekä työelämän muutokset ovat osa arkipäivän keskustelua ja uutisointia. Luonnon herääminen kevääseen, naapurin kuulumisten kuuleminen, kiireetön jutustelu kumppanin tai lapsen kanssa puuhastelu ovat niin tuiki tavallisia, mutta tarpeellisia. Osa eheää elämää ja hyvää vointia. Ihminen on ihmiselle ihminen, kuului erään kampanjan motto. Toinen muistuttaa, että onni löytyy arjesta. Niinpä, kaikessa hyvässä meillä on kyky empatiaan, pysähtymiseen ja toisen kuulemiseen. Mutta myös ohittamiseen, ylenkatsomiseen ja yksin jättämiseen.

Luulenpa, että jokainen meistä haluaisi kuitenkin valita sen ihmisyyden ja inhimillisyyden, joka meille kaikille on ominaista. Ja päästää itsemme ja toisemme edes hiukan vähemmällä tehokkuuden vaateesta. Pysähtymisen voisi aloittaa vaikka siitä ihan läheltä: kotipihalta, metrosta, työpaikalta, omasta perheestä. Ystäväperheen nuoresta, joka kipuilee tulevaisuuden tuskassa ja paineissa. Miten menee? -kysymys voi tuoda uusia alkuja, uusia polkuja kohtaamiseen ja yhteiseen hyvään hetkeen.

Kohta tulee kolme kuukautta täyteen omalla uudella polullani uudessa työyhteisössä ja -tehtävässä. Aika on vierähtänyt vauhdilla. Kymmeniä tärkeitä ja vaikuttavia kohtaamisia takana. Toivon, että vielä satoja edessä. Kiitos jokaisesta.

Hyvää hiirenkorvien odotusta,

Tuula